Liloja tulppaaneja ei myydä pääsiäisenä. Perkeleen keltaisia joka paikka pullolaan. Niinpä hän siis taipui markkinavoimien edessä ja osti 2 x10 kpl keltaisia, iloisia kukanretaleita. Ja laittoi osan valkoiseen maljakkoon, osan kirkkaaseen.

Mieli on rauhoittunut, kun voi olla yksin ilman mitään vaateita. Ja hyvä mieli siitä, että entisellä on onnellinen hetki elämässään. Hänelle niitä ei ole liikaa suotu. Hänen hetkensä ovat olleet tuskallisia taisteluja oman itsensä kanssa. Me ulkopuoliset emme voi ymmärtää siitä tuskasta kuin  pienen hitusen. Hän on oppinut jollain tavalla elämään sen paskan kanssa. Olen havainnut, että ikääntyminen auttaa ja oman sairauden kanssa tutuksi tuleminen. Oireiden välitön likvidointi kemialllisesti, joskus jopa sekin. Ja että alhoholi on pahin  buusteri, että silloin räjähtää jos aivokemia saa tuota vaarallista ainetta. Samoista asioista jankutan, nyt se on alkanut mennä perille. Hoitaja hoitaa. Vaan ei hoida enää, hän ei ole potilaani. Hän on mies ja vastaa itsestään.

Häntä voi ihailla, hän on verbaaliakrobaatti ja hänen tietomääränsä on valtava. Ja sydän kultaa.Hän ei tahdo kellekään pahaa, Siksi ero oli niin vaikea. Itkin koko matkan käräjäoikeuteen, itkin kun täytin erokaavaketta. Ja tuo kultainen mies lohdutti ja tuki minua, vaikka oli itse todella huonossa kunnossa. Hän halusi suojella minua erolla. Ja minulla ei ollut enää voimia kantaa hänen sairauttaan. Se oli tammikuuta, lunta pyrytti ja autolle ei tahtonut löytyä parkkipaikkaa. Tyly paperi, jonka yhdessä täytimme. Menimmekö sen jälkeen lounaalle, ehkä. En pysty muistamaan. Jotain mahdollsimman normaalia yritimme kuitenkin tehdä. Muistan vain itkuni. Minulle oli annettu rakkaus ja otettu pois. Vielä tavalla, että itse jouduin olemaan aktiivinen asiassa. Hän, sydämellinen mies lohdutti.

Nyt on vuosia mennyt, mutta tapahtuma on edelleen mielessä. Monet siihen liittyvät asiat ovat sotkeutuneet ja vuodet tapahtumineen ovat sekaisin päässäni. Jos kysytään, minä vuonna erosimme - en osaa sanoa. Siitä alkoi syvä masennuskausi, josta harvalla ulkopuolisella oli aavistusta. Keskivaikeassa masennuksessa voi hyvin pitää kulisseja yllä, jos on tarpeeksi ovela ja tarmokas. Tosin kaikki vapaa-aika menee syvällä tunnottomuudessa. Ei ole mitään tunnetta, on vain.

 

Pääsiäinen, tämä vahvasti kirkollinen juhla. Joillekin. Toisille pitkät vapaat ja pitkät ryyppäjäiset. Eräille yksinäisyys, ei lehtiä, ei kauppoja, ei ihmisvilinää. Ei kontakteja.

Hän odottaa vapaapäivää. Ihan millä nimellä vain, kunhan on vapaa eli ei ole pakko. Sitten vapaapäivä tulee ja hän huomaakin olevansa hukassa, ei rytmiä, ei aikatauluja - kiireisiä meilejä, kontakteja. Hänen on pakko olla itsensä kanssa, tuon tyypin jota muuten pyrkii välttelemään.

Hänellä on entinen aviomies vieraanaan. Entisellä on uudet kuviot meneillään (mikä sinänsä on hieno ja toivottu asia). Mutta hän tuntee itsensä sivustakatsojaksi. Hänellä ei ole oikeastaan mitään virkaa, paitsi antaa yösija, tarjota sapuskaa, valtuuttaa tietokoneensa vieraan käyttöön ja kuunnella tekstiviestipiippauksia sekä yöllistä puhelua.

Hänellä on myös entinen avomies. Vähemmän entinen, vain kahden kuukauden takainen preesens. Vähemmän entinen on mustasukkainen enemmän entiselle. Vähemmän entisellä on huono itsetunto. Koko entisen avoliiton entistä riivasi enemmän aiempi entinen, josta ei todellakaan ollut mitään vaaraa tulla hänelle eroottisella tavalla läheinen. Mutta mitäpä suomalainen mies uskoisi. Ei ainakaan naisensa vakuutteluja. Osa meistä on ehkä pilannut yleisen luottamuksen. Tai mies on itse pilannut luottamuksensa itseensä sekä muihin entisissä suhteissaan.

Nyt siis kuitenkin molemmat entiset ovat lähteneet rientoihinsa ja hän on yksin. Hän toivotti molemmille tasapuolisesti hauskaa päivää- iltaa- yötä- aamua. Miettii mitä tekisi tällä suurella vapaudella, johon kuuluu pitkittynyt pitkäperjantain tuska. Rinnassa on vaanivana ahdistus, valmiina lyömään ketoon. Eilen se nauroi ja tanssi koko ruhon päällä ja hän kyhjötti peiton alla silmät kiinni.

Viikolla hän on iloinen ja toimelias liikenainen. Kopsuttelee koroillaan, hauskuttaa antamalla mielikuvituksensa laukata ja luo positiivista henkeä, tekee päätösiä- joskus vaikeitakin, delegoi asioita. Lentelee lentokoneella (jossa on sietämättämän epämukavaa -mutta kuulostaa hienolta ja tehokkaalta) ajaa Audillaan, jossa hevoset villeinä laukkaa. Hän pitää työstään, hän pitää työkavereistaan. Jopa niin paljon, että hän tulee myöhään kotiin ja menee nukkumaan aikaisin. Hän on taidokkaasti leikannut oman elämänsä tyhjäksi. Hän on masentunut. Hän tietää sen, hän on aiheen asiantuntija. Hän tietää myös sen, että työn vastapaino pitäisi hänet paremmassa kunnossa. Ehkä hän joskus kuuntelee jotain musiikkia, jonka tilassa voi olla rauhassa. Kirjoilla on sama vaikutus, mutta jos on kovin masentunut ei jaksa.

Hän on rauhallinen, pesee pyykkiä ja lähtee ostamaan tulppaaneja. Vaalean liloja valkoiseen maljakkoon. Vaalean lilat ovat hänen suosikkejaan. Ovat olleet siitä saakka, kun heidän yhteinen valiokissansa (siis entisen aviomiehen ja hänen) nukutettiin ja laskettiin routaiseen maahan oikealle kyljelle kovin pienenä. Niin pienenä ja rauhallisena. Ja hän ei voinut olla paikalla, koska hänellä oli influenssa ja routainen maa on yli 700 kilometrin päässä. Mutta hän osti kotiin tulppaaneja ja poltti kynttilää. Ja itki. Entinen avo sanoi, että piruako yhtä kattia vollaat. Hän sanoi, että kissa on perheenjäsen. Ja painu sinä helvettiin arvostelemaan. Hän on oppinut ilmaisemaan kielteisiä tunteita. Se on hänelle merkittävä asia. Että voi kiljua ja olla epäasiallinen lähimmilleen. Etteivät ne siitä rikki mene. Koko elämänsä hän on kuitenkin yrittänyt olla kiltti ja hyvin asiallinen. Ja sitä ei kaiketi tarvitse toistaa, mitä siitä seuraa. Niitä tapauksia riittää.